Ambulanssin tulo kesti – potilas menehtyi 

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksen yhtenä kulmakivenä on siirtää palvelujen painopistettä ennaltaehkäisyyn ja perustason palveluihin. Siis reaktiivisesta potilaan hoidosta proaktiiviseen haittojen vähentämiseen, ongelmien pahenemisen ehkäisyyn ja kokonaan uusien ongelmien syntymisen estämiseen. Otto Juote kirjoitti aiemmin (Hoiva ja Terveys, 4.11.2021) ansiokkaasti datavetoisesta terveydenhuollosta ja ennaltaehkäisystä, ja entisenä ensihoitajana inspiroiduin jatkamaan samasta aiheesta empiirisestä näkökulmasta.

Reaktiivinen ja proaktiivinen hoito ei palvelujen toteuttamisessa ole kaksiasentoinen kytkin, vaan ennemminkin jana, jonka reaktiivisemmasta päästä löytyy esimerkiksi ensihoitopalvelu. Ambulanssi hälytetään paikalle, kun uusi ongelma on syntynyt tai vanha vaiva pahentunut. Joskus apu ei ehdi ajoissa. Asiaa ei pitäisi kuitenkaan tarkastella vain minuuttien, vaan myös vuosien mittakaavassa. Kun syrjäytynyt nuori päätyi riistämään oman henkensä, avunsaanti ei myöhästynyt vain viittä minuuttia, vaan viisi vuotta.

Mittaamattoman inhimillisen tragedian lisäksi myöhästyneestä avusta aiheutuu myös mitattavia kustannuksia. Lapsiperhe-projektissa tunnistettiin, että perhetyöllä voitiin ehkäistä 4–6-kertaisten vaihtoehtoiskustannusten syntyminen. Esimerkiksi perhetyöntekijän tuki maksoi 1680 euroa vuodessa perhettä kohden, kun lastensuojelullisen sijoittamisen kustannukset maksoivat 30 000–60 000 euroa vuodessa lasta kohden. Valtiontalouden tarkastusviraston arviossa puolestaan todetaan, että jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle noin 1,2 miljoonaa euroa elämänsä aikana. Luvut ovat hälyttäviä, ja tarve ennaltaehkäisevämmälle toiminnalle sosiaali- ja terveyspalveluissa ilmeinen.

Kustannushyötyjen lisäksi ennaltaehkäisy lisää väestön hyvinvointia. Kun aiempaa vähemmillä resursseilla voidaan tuottaa aiempaa enemmän positiivista muutosta, saavutettu hyöty mitataan jo kerrannaisina.

Ennaltaehkäisevä hoito pitääkin tuoda paitsi suoraan kansalaisille parempina itse- ja omahoitomahdollisuuksina, myös osaksi jokaista potilas- ja asiakaskohtaamista – eli tuoda jokainen palvelu kohti janan proaktiivisempaa päätä. Olen ensihoitajan urallani luultavasti pelastanut enemmän laatupainotettuja elinvuosia verensokerimittarilla, kuin koko ambulanssin lääkearsenaalilla, ulkoisella tahdistuksella ja muilla toimenpiteillä yhteensä.

Kun jokaiselta kohdatulta potilaalta mitataan verensokeri tämän perussairauksista ja akuutista ongelmasta riippumatta, löydetään alkavia tyypin 2 diabeteksia säännöllisesti. Näin alun perin kaatumisen vuoksi ambulanssin soittanut potilas voidaan ohjata verensokerin osalta jatkotutkimuksiin. Lansetin ja verensokeriliuskan maksaessa yhteensä alle euron on rutiininomaisen verensokerin mittaamisen tuottavuus valtava, kun diabeteksen hoito voidaan aloittaa varhain.

On varmasti lukuisia syitä sille, miksi ennaltaehkäisyn merkitykseen herätään tässä mittakaavassa vasta nyt. Kun saatava palaute ei ole välitön eikä vaikuttavuuden tai tuottavuuden mittaaminen ole yksiselitteistä, resurssitarvetta on mahdollisesti ollut hankala perustella. Toisaalta tarvetta tai keinoja ei välttämättä ole edes tunnistettu. Datavetoinen terveydenhuolto vastaa molempiin haasteisiin.

Kun tietoa kerätään, tuotetaan ja yhdistellään, hahmotamme riippuvuuksia, syitä ja seurauksia. Näin pystymme kohdistamaan rajalliset resurssit sinne, missä niillä on suurin tarve, vaikuttavuus ja tuottavuus sekä tunnistamaan palvelutarpeiden muutoksia. Voimme myös tunnistaa esimerkiksi järjestökentän kyvykkyydet ehkäistä ongelmien syntyä ja pahenemista, ja integroida eri toimijoiden palvelut osaksi yhtenäistä, asiakaslähtöistä kokonaisuutta. Tuottavuuttakin voidaan parantaa entisestään prosesseja automatisoimalla, mikä parantaa myös hoidon tasapuolisuutta ja -laatuisuutta.

Kun ensihoitajien kehottamana potilas käy jatkotutkimuksissa kohonneen verensokerin vuoksi, voidaan tekoälyn avulla tunnistaa jopa ihmisen kykyjen ulottumattomissa olevia riippuvaisuuksia ja käsitellä potilaan tilannetta kokonaisuutena.

Entä jos kaatumisen, kohonneen verensokerin ja potilaan muiden taustatietojen pohjalta tekoäly tunnistaa heikentyneen elämänhallinnan ja sen myötä vakavien liitännäissairauksien tai tulevien tapaturmien riskin? Entä jos tunnistamme myös, että vastaavan viiteryhmän tapaturmariski on alempi henkilöillä, jotka ovat osallistuneet järjestöjen tuottamaan elämänhallinnan tukiryhmään? Laboratoriotulosten tultua lääkäri saa tekoälypohjaisen herätteen ja ottaa asian puheeksi potilaan kanssa. Potilas saa kohdennetun tietopaketin paitsi sokeritasapainon seurannasta ja hoidosta, myös elämänhallinnan tukipalveluista. Tapaturmaa ei koskaan aiheudu, kun apu saapui ajoissa.

Kirjoittaja toimii teknologiakonsulttina Accenturella ja on aiemmin työskennellyt palomiehenä ja hoitotason ensihoitajana.

Juuso Varinowski

Edellinen artikkeliHUSin henkilöstöjohtaja: Johtamisen kehittäminen näkyy useissa mittareissa – pandemiassa avuksi tuotiin tuki- ja palvelujärjestelmä
Seuraava artikkeliLehtileikkeet: Sote-henkilöstön rokotesuoja on perustuslain mukainen