Osa käynnistysvaiheen ratkaisuista jää voimaan tarkoitettua pidemmäksi ajaksi – hyvinvointialueiden on pakko kehittyä vahvemmiksi järjestäjiksi

Järjestämisvastuun siirtymiseen on enää joitakin kymmeniä päiviä. Johtuen tiiviistä ja osin eritahtisesti käynnistyneestä valmistelusta, sekä suuren palvelu- ja hallintoreformin mittakaavasta, on lähtötilanne kuitenkin pirstaleinen. Osa toiminnoista siirretään sellaisinaan nykyisiltä toimijoilta, ja myös uudet ratkaisut heijastelevat julkisorganisaatioiden kulttuuriperimää. Osa käynnistysvaiheen organisointiratkaisuista jäänevät voimaan pidemmäksi aikaa kuin olisi tarkoituksenmukaista.

Turvallisen starttivaiheen varmistamisen jälkeen tärkein onnistuminen saadaan luomalla joustavia johtamisrakenteita ja kulttuuria, jossa muutoksia tehdään ajoissa ja hyödynnetään uudistuksen tarjoama mahdollisuus harkittuun irtiottoon valikoiduista hallintoperinteistä.

Ratkaiseva ja pakollinen muutos on palveluiden järjestämisen vahvistaminen

Mistä palveluiden järjestämisessä on kyse? Juridisen järjestämisvastuun käsitteen tunnemme, mutta järjestäminen on myös tästä vastuusta seuraavaa toimintaa, eli linjauksia siitä, mitä palveluja, kenelle ja miten toteutetaan?

Hyvinvointialueet toteuttavat järjestämisvastuun toiminnallista puolta, oli termi tunnistettu tai ei. Joku organisaation toimija vähintään huomaamattaan tekee järjestämistehtäviä, mahdollisesti muun toimen ohella. Tällöin on kyse kevyestä järjestämisotteesta ja vaarana on, että palvelutuotanto ohjaa väestötasoisten palvelulinjausten tekemistä omasta näkökulmastaan, jolloin tuotannon reunaehdot sääntelevät toimintaa: ”Näin meidän on ollut paras toimia”. Asiakasnäkökulma saattaa jäädä heikoksi.

Ongelmia alkaa syntyä, jos resurssien suuntaamista kohti tavoiteltuja vaikutuksia ei aktiivisesti tehdä. Tällöin järjestäminen valuu strategiselta tasolta operatiiviselle. Järjestämisen aikajänne jää lyhyeksi, tuotannon reunaehdot ohjaavat toimintaa ja syntyy tilaisuuksia vääränlaiselle osaoptimoinnille.

Järjestämisen vahvistamisessa päästään liikkeelle kohtuullisen yksinkertaisesti

Ensimmäiseksi tunnistetaan järjestäminen toiminnaksi ja korostetaan sitä.

Puhutaan palveluiden järjestämisestä, järjestämislinjauksista ja järjestämisratkaisuista sekä järjestämissuunnittelusta. Järjestäminen on linjauksia, joita tuotanto toteuttaa. Valtuuston päättämä talousarvio on tärkein ohjausväline, mutta tutun määrärahaohjauksen rinnalla talousarviossa tulee painottaa vaikutuslähtöistä tavoiteohjausta ja antaa liikkumatilaa tuotannon toteutukselle.

Pohjimmiltaan valtuustokin tavoittelee hyvinvointivaikutuksia asukkaissa, ohjauksen tulisi heijastella vahvemmin tätä.

Toinen, ehkä tärkein tekijä on järjestämisymmärryksen resursointi.

Järjestämistä tulee suunnitella palvelutuotannosta riippumattomasti: Tietysti yhteistyössä tuotannon kanssa, mutta lopulta järjestämisvalmistelu tekee itsenäiset ratkaisut. Hyvinvointialueella tulisi olla kourallinen tuotannon johtamisesta riippumattomia asiantuntijoita, joiden päätehtävä on pitää yllä tilannekuvaa ja järjestämisnäkemystä ja ammentaa niistä järjestämislinjausehdotuksia päätöksentekoa varten.

Vastaavasti palvelutuotannon johdon toimivallan tulee olla riittävä, jotta se pystyy ketterästi toteuttamaan järjestäjän linjaukset. Palveluiden integraatiota voidaan tukea jo järjestämisen tasolta, kun järjestäjä ei tarkastele tulevaisuutta tuotanto-organisaation osien kautta.

Kolmantena tekijänä on tiedolla työskentelyn tason nostaminen.

Kehitetään tiedolla työskentelyn kulttuuria, menetelmiä ja työkaluja. Hyvät järjestämislinjaukset ja vaikutusten aikaansaanti edellyttävät laajempaa ja parempaa tietoa asiakkaista, palvelutarpeesta ja omasta toiminnasta. Hyvinvointialueiden tietokeskustelu painottuu liiaksi sirpaleisiin järjestelmiin. Tiedolla työskentely on myös kulttuuri- ja johtamiskysymys.

Näillä kolmella tekijällä suunnilleen numerojärjestyksessä edettäessä ollaan liikkeellä kohti vahvaa, strategista ja aktiivista palveluiden järjestämistä.

Sipilän hallituksen soteuudistus pakotti ajattelemaan järjestämistä toimintana

Sipilän hallituksen keväällä 2019 kaatuneessa sote-mallissa tuotanto-organisaatio oli erotettu järjestäjäorganisaatiosta. Periaatteessa järjestäjän olisi ollut kyettävä toimimaan, vaikka omaa tuotantoa ei olisi ollut lainkaan. Linjaus oli varsin voimakas, eikä Marinin hallituksen mallissa tätä erotuspakkoa ole. Sipilän malli pakotti kuitenkin ajattelemaan järjestämistä kirjaimellisesti organisaatiolaatikon ulkopuolta.

Tuottajana ja järjestäjänä hyvinvointialueiden olisi hyvä pyrkiä dialogiin: alueen valmistelussa tuntuu oikeutetusti siltä, että kaikki pitää tehdä itse. Ei pidä. Keskustelussa kolmannen sektorin, yritysten ja muiden yhteistyökumppanien kanssa joudutaan jatkuvasti hankaluuksiin osaksi siksi, että hankinnat valmistellaan liian pitkälle ja pieniin lokeroihin. Suomen hävittäjähankinnassa annettiin ennakkotehtäviä: niin voitaisiin tehdä hyvinvointialueillakin. Kerrotaan, että meillä on tietyn tyyppinen ongelma, tietyt resurssit, miten ratkaisisitte asian ja mihin hintaan? Avoin, aktiivinen keskustelu saattaa viedä aikaa, mutta lopulta säästää sitä.

Jos palveluiden järjestämistä ei vahvisteta, voivat organisatoriset uudistukset jäädä vajaiksi. Pystyvätkö tutut, mutta nykyisiä suuremmat hallintohierarkiat täyttämään soteuudistuksen tavoitteet?

Kirjoittaja Riku Siren toimii asiantuntijana Accenturen terveydenhuollon ja julkisten palveluiden toimialueella.

Edellinen artikkeliVarsinais-Suomessa vuoden vaihteen siirtymään liittyviä riskejä kartoitetaan viikoittain – huolena asiakasmaksut ja etuudet
Seuraava artikkeliLehtileikkeet: Valvira ei aio itse koekäyttää Apottia