Pienimmissä maakunnissa työkaverit voivat päätyä nokikkain

Tilaajan ja tuottajan erottamista on kokeiltu monissa suomalaisissa kaupungeissa, mutta mallista on luovuttu, kun hyöty on ollut plus miinus nolla. Hoiva&Terveys uutisoi aiheesta myös keskiviikkona. Yksi merkittävä ongelma tilaajan ja tuottajan erottamisessa on ollut se, että ennen tiiviisti yhteistyössä olleet kollegat ovat joutuneet pöydän vastakkaisille puolille ja luutuneista toimintatavoista ei ole päästy irti. Luottamusmiesjohto on huseerannut molemmin puolin pöytää. Tämä on johtanut siihen, että tilaaja ja tuottaja eivät ole olleet täysin erillään.

Järjestävät maakunnat tarvitsevat vuoden 2019 alusta alkaen erittäin vahvaa järjestämisosaamista. Ongelman tähän tekee se, että järjestämiseen tarvittava osaaminen on tällä hetkellä kuntien ja yhtymien tuottajien korvien välissä. Miten tämä osaamien saadaan siirtymään niin, että tuottaja ja järjestäjä erotetaan toisistaan täysin?

Soten myötä järjestämien ja tuottaminen halutaan erottaa täydellisesti. Erottamiseksi on nyt ehdotettu kilpailluilla markkinoilla olevien maakunnallisten tuottajien yhtiöittämisvelvollisuutta. Tuotantojohtajat pitäisi hakea julkisella haulla ja heiltä on syytä odottaa tuotantotaloudellista näkökulmaa.

Varsinkin pienimmissä maakunnissa voi käydä niin, että tuotantopuolelle ei löydetä julkisella haulla ”uusia nimiä” johtamaan vaan nykyiset johtajat jakavat tuottajan ja järjestäjän pallit keskenään. Sitä myötä mikään ei muuttuisi.

Perustuslain mukaan ihmisellä on kuitenkin vapaus osallistua niin paljon kuin intoa riittää. Jos henkilö valitaan vaaleilla kunnan, maakunnnan, seurakunnan ja osuuskaupan elimiin, ja hän sen lisäksi pyörittää maakunnan sote-tuotantoa, niin hän on paikkansa varmasti ansainnut, mutta eturistiriitoja alkaa olla.