Toimeton vanhuus – kohtalomme?

Sukupolvesta toiseen etäännytämme vanhuuden omasta todellisuudestamme. Samalla irrotamme vanhan ihmisen tarpeineen yhteisöstämme ja jopa yhteiskunnasta. Tarjoamme vanhuudenlepoa, vaikka siitä ei enää todistetusti haaveilla. Kuva vanhuudesta muuttuu harmillisen hitaasti.

Mitä elämä vanhana oikein on?

Kun EETU ry kysyi, ikäihmiset vastasivat tarvitsevansa apua teknologiaosaamiseen. He odottavat vaihtoehtoja elämää helpottavasta ja turvallisuuden tunnetta vahvistavasta teknologiasta.

Ikääntyneet ihmiset haluavat osallistua vapaaehtoistyöhön ja vaikuttaa asioihinsa myös silloin, kun voimat heikkenevät. Koti on toivotuin elämänympäristö tulevaisuudessakin.

Ikäväki pitää yllä yhteisöllisyyttä ja taloudellista vakautta. He ovat osa yhteiskunnallista kittiä ja hyvinvointia ylläpitävää verkostoa.

Totta on myös, että kodeissa ja vahainkodeissa istuu ihmisiä odottamassa toista ihmistä, tukea elämänhalulleen. Monen arki on roolitonta vanhuudenlepoa, toimettomuutta, vaikka siitä ei enää odoteta saati haluta. (Eläkeläisliittojen etujärjestö EETU ry, tns gallup, 2013.)

Tampereen Teatterikesässä on keskusteltu hoivataiteen olemuksesta, merkityksestä ja vaikutuksesta taiteen vapauteen (Aamulehti 7.8.2015). Hoivataide on taidetta kodin ulkopuolella ja toisten tuen varassa asuville.

Tampereella epäiltiin onko hoivataide taidetta ollenkaan tai tarvitseeko sairas tai vanha ihminen taidetta luokseen, ainakaan kriittistä taidetta?

Sitä ei pohdittu sammuuko ihmisen ”taiteen nälkä” iän tai sairauden myötä tai katoaako kyky löytää taiteesta se jokin, joka on aiemmin ollut tärkeää ja imenyt ihmisen etsimään taidekokemuksia.

Kertooko keskustelu siitä, että nuoret sukupolvet ovat löytämässä vanhat ihmiset joukostamme vai todentaako se torjuvat asenteemme vanhuuteen ja vanhojen ihmisten tarpeisiin?

Tulla tupsahdimme sodan jälkeisestä kahden, korkeintaan kolmen sukupolven yhteiskunnasta neljän jopa viiden sukupolven yhteiskuntaan. Suomi harmaantui. Syntyvyys laski ja elinikä pidentyi miltei varkain.

Olemme siirtyneet ikääntyneen väestön yhteiskuntaan. Vanhuus ja vanhat ihmiset ovat keskuudessamme. Puhunta tuo terveiset menneestä.

Nyt eläkeläisyyteen astuu sodan jälkeen syntynyt sukupolvi. Samaan aikaan kasvaa sekä virkeiden liki satavuotiaiden että parhaassa iässä olevien, eri syistä paljon jokapäiväistä apua tarvitsevien ihmisten joukko. Tiedetään, että merkittävä osa ihmisistä ikääntyy jokin muistia syövä sairaus seuranaan.

Ikä lisää palvelujen tarvetta, mutta kahta samanlaista ihmistä tai elämäntilannetta on vaikea joukoista löytää. Kuva vanhuudesta muuttuu ja monipuolistuu hitaasti, mutta varmasti. Asenteet haraavat vastaan.

Puhuntamme etsiytyy vanhusten hoidon puutteisiin. Julkisuus kuvaa epäonnistumisia ihmisten kohtaamisessa ja vanhustyössä yleisemminkin.

Keskustelu Tampereella osoitti, että aikaisemmat taiteen ja kulttuuripalvelujen suurkuluttajat muuttuvat mielissämme hoivataiteen kohteiksi.

Asenteemme vanhuuteen on edelleen välttelevä. Pitkä elämä lahjana, sen merkitys ja mahdollisuudet valita toisin sekä vaikuttaa omaan elämäämme avautuu vasta asteittain.

Sukupolvesta toiseen etäännytämme vanhuuden ja irrotamme vanhan ihmisen tarpeineen yhteisöstämme ja jopa yhteiskunnasta, vaikka vanhuudenlevosta ei enää todistetusti haaveilla. Kuva vanhuudesta muuttuu harmillisen hitaasti. Asenteet istuvat tiukassa.

Jatkamme edelleen tarinaa vanhoista ihmisistä, joilla ei ole kykyä ei mahdollisuuksia päivittää taitojaan tai käyttää tietojaan. He eivät ole itsestään selvästi mahdollisuus uudistuvalle kulttuuritarjonnalle tai taiteentekijöille. Edelläkävijöitä on ollut ja on, sen todistaa myös keskustelu ja toiminta Tampereella.

Mikään ei ole kuin ennen. Netissä surffaava, aktiivinen isoisovanhempi on kaukana entisajan ruotimummosta.

Moni pärjää hyvin vanhanakin, osa tarvitsee runsaasti tukea ja palveluita jo paljon aiemmin. Uusin hyvinvointiteknologia osana ikääntyvän yhteiskunnan turvaverkkoa ja osallisuuden mahdollistajana on vajaakäytössä oleva mahdollisuus edelleen.

Osa kulttuurivaikuttajista karsastaa vanhoja, ympärivuorokautisessa hoidossa olevia ihmisiä kulttuurikokemusten tarvitsijoina. Vanhat ihmiset kanssakulkijoinamme ovat kuitenkin todistus elämän jatkumisesta sukupolvien ketjussa.

Voimme siis ilolla rakentaa sukupolvien yhteyttä osana tavallista arkea ja iloita siitä, että huomenna on taas uusi aamu ja elämä jatkuu.

Eeva Päivärinta
Johtava asiantuntija, Sitra